Nyt kerron ihan rehellisesti, että kaks päivää olen syönyt ihan päin persettä. Ihan kuin ahmimishäiriöinen, joka siis olenkin. Ollut joskus ihan kokopäiväisesti. Nyt ko. puoli tulee esiin hirveän ahdistuksen saattelemana. Mua ahdistaa. Mä näin kuinka se mies on jo saanut uuden naisen itselleen pompoteltavaksi. "Sweetie, baby... papii<33" Sen pitäis olla ihan sama. Mä itse lopetin meidän jutun ja esitin, että mulle on ihan sama. Oikeestaan ihan oikeasti tunsin, että niin on parempi, koska tunsin itseni leikkikaluksi, joka unohtui pitkiksi aikaväleiksi nurkkaan. Miksi musta silti tuntuu pahalta? Miksi mä silti ajattelen sitä koko ajan? Miksi mä mietin tulevaisuutta ja meidän teiden mahdollista yhdistymistä. Miksi mä olen näin vitun idiootti? Mikä tän kaiken saa aikaan? Mä itkin äsken sen TAAS sen paskapökäleen takia. Vaikka meillä ei edes ollut mitään varsinaista suhdetta. Satunnaisia tapaamisia ja pitkiä maileja, mutta niitä vain ekat pari viikkoa. En ymmärrä. Oon varmaan jotenkin mieleltäni sairas, se kai tässä eniten pelottaa.
Mä mietin tätä. Yritän olla rationaalinen ja järkevä...nähdä tilanteen ulkopuolisen silmin ilman niitä tunteita, joita tunnen. Musta tuntuu, että kyse on siitä, että mä haluan löytää aina jonkun (miehen) jolle kelpaan. Mun täytyy aina sellainen mies löytää, koska itselleni mä en kelpaa. Sitten ne suhteetkaan ei ehkä ole niitä kaikkein mutkittomampia, koska mä ripustaudun. Näen itseni sen miehen kautta, jonka saan elämääni. Olen tosi itsevarma ja elämä "skulaa", kun nään kuinka se mies palvoo mua ja haluaa pitää muhun yhteyttä koko ajan. Sitten kun se hurmosvaihe loppuu...mä yritän epätoivoisesti pitää yllä sitä mitä itse toivon. Aloitan keskustelut ja lopetankin ne...saan kyllä vastauksia lauseisiin, jotka sisältävät kysymysmerkin, mutta vain koska se on hyvätapa. Mä en usko, että taaskaan on kyse siitä, että mun ulkokuori ei olisi kelvannut. Sisinkään ei varmaan nyt ollut täysin luotaantyöntävä. Tää juttu oli muutenkin todella mutkikas enkä mä osannut suhtautua siihen. Mutta nyt mietinkin miksi mä tunnen edelleen näin? Vastaus on kai se, että tarvitsen todellakin jonkun, jolle kelvata, sillä itselleni en kelpaa.
Tää ei voi jatkua näin. Mun täytyy tehdä itsestäni sellainen nainen, joka mä olen aina halunnut olla. Itsevarma. Se joka osaa pelata pelejä paremmin kuin miehet. Haistattaa niille pitkät paskat, jos ei toimi ja purjehtia uusiin seikkailuihin mielenkiintoisempien uroiden kanssa. Okei...ei tääkään nyt kuulosta ihan täysin järkevältä. Elämää vois vissiin olla myös ilman miehiä. Mutta mä en halua olla aina se, johon sattuu. Se joka roikkuu kunnes ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin irrottaa. Se joka pudotuksen jälkeen jää maahan möyrimään ilman, että edes yrittää kiivetä takaisin ylös, ylemmäs kuin se idiootti, jonka takia pohja hetkeksi näyttäytyi.
Mä poistin kaiken siitä miehestä muistuttavan koneelta enkä enää stalkkaa. Kuului vaan macin roskiksen ääni, kun se tyhjentyi. Tää oli tässä ja nyt olen jauhanut tästä ihan tarpeeksi täällä. Kiitti ja kuitti.
Nyt leikkelen lehdistä kuvia naisista ja asioista, jotka inspiroi mua. "Be the woman you were to lazy to be yesterday."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti