MIES

ARRRRGH!!! Mä oon niin täynnä vihaa ja raivoo. Miehet on aivan perseestä ja haluan unohtaa ne hetkeks. Haluan katkasta kaikki välit kaikkiin miessäätöihin. Se ei oo säälittävää. Mä en vaan halua päänvaivaa niistä. Joku ihana kävelee mua vastaan, kun sitä vähiten osaan odottaa. Meneehän se niin, meneehän?



Mä haluisin keskustella jonkun kanssa joka tajuu, jonkun joka on kokenu jotain samaa. Olin viime syksynä onnellinen ilman miehiä. Sitten mun elämään astu yks joka osas siis sanoo just kaiken mitä halusin kuulla...lässyttää...uskoin kaiken. Musta tuli sinisilmänen, vaikka aluks olinkin tositosi skeptinen. Kelatkaa viime syksystä tähän päivään. Kuulin valheita, joita pidin tosina...eihän niin ihana ihminen mulle valehtelis...Valehteli se. Silti roikuin...kaikki oli kestäny jotenkin liian pitkään ja unelmoin, että kaikki se mistä me tuntejä, päiviä, viikkoja alkuaikoina keskusteltiin ois toteutunu. Kesäretket...irtiotot...matkat salaisella uimarannalle...pussailu kesäsateessa..halailu heinäladossa. Valheita valheiden perään...lässynlässynläätä. Miks mä jotenkin sidon itteni miehiin, vaikken edes todellisuudessa halua. Tänkin tapauksen kanssa mailailin aktiivisesti jopa silloin kun olin Thaimaassa. Oisimpa vaan nauttinu täysiä ja unohtanu koko tyypin. Siellä rannalla makkaroineni makoillessa mietin, että ainakin kelpaan sille yhdelle ainutlaatuiselle. FUUUCK. Mä oon jokapäivä miettiny sitä miestä. Jopa mun aivokasvaimesta puhuttaessa mä oonki alkanu selittää tosta miehestä. Se on vallannu mun pään. Oon ollu tosi vattuuntunu ja kiukkunen ja vaan sen takia, että mua on ärsyttäny ton miehen käytös mua kohtaan. Se miten se on kohdellu mua ihan miten haluaa.

 Ja miksi mä oon idiootti silti pysyny mukana? En tiedä. Kai koska oon kertonu silloin alkuaikojen lässytimässyti aikoina kaiken. Kaiken. Koulukiusaamisesta, koiran kuolemasta, mun päivistä, mun arjesta ja juhlasta, kirjottanu runoja...se paska sai mut löytää itteni. Tajuumaan mitä haluan olla isona. Jotenkin pelotti kai, että jos irrotan siitä, irrotanko samalla omasta itestäni ja kadotan taas itseni. Nyt kyllä haluan ajatella, että tosiassa oon löytäny itteni ihan muuten vaan kun on ollut aikaa miettiä välivuoden aikana. Ehkä mä vaan olen aikuistumassa. Tajuumassa tätä maailmaa ja itseäni entistä syvemmin. Ja ne pitkät keskustelut...oisin voinut käydä ne jonkun muunkin kanssa. Puhua vaikka terapeutille...se että sain purkaa kaiken, sai varmasti mut tajuumaan monia asioita ja jään sulamaan ja mut palaamaan taas takaisin omaksi itsekseni. Sain hyvän ystävän takaisin ja äitikin halasi mua, olin kuulema tullut takaisin..

Musta tuntuu että ton ihmisen positiivinen vaikutus loppu jo ennen vuoden vaihdetta...Nyt on hyvä ja mä oon onnellinen. Voin keskittyä itseeni. Ja olla silti aurinkoinen ja onnellinen ihminen kanssaihmisille. Eiköhän tää hyvä päätös taas huomata aika nopeesti, se varmasti nimittäin paistaa mun olemuksesta.