hiljaiselo on päättynyt...

:<, tolta näyttää mun naama nyt. Oli taas yksi mies.  En ole koskaan nähnyt niin hyvännäköistä miestä, en edes valkokankaalla. Ja se vielä vaikutti niin ihanalta ihmiseltäkin… Jotenkin annoin sen satuilla mut sekasin lässynlässynlääsuodattimestani huolimatta. Lentelin nopeasti korkeuksiin ja liihottelin pilvissä onnellisena lintusena… mutta sitten putosin tosi kipeästi suoraan asfalttiin ja siivetkin meni murskaksi. Lässytilässytimässytimää, puheluita, tekstiviestejä…siltä ihmiseltä. Minä en ollut aktiivinen osapuoli. Sitten vajosin tunteiden kaivoon ja join vähän liikaa sitä liirumlaarumvettä. Huumaannuin ja annoin viettien viedä. Viikon tarina ja nyt se loppui. Voi vitun sika. En edes sano minkä jälkeen herrasta ei enää kuulunut. Se klassinen… Nyt mä elän selibaatissa.

No… mulla on taas ihanasti bulimia täydessä vauhdissa. Ruoka auttaa pahaan oloon…no todellisuudessa se tietenkin vaan pahentaa sitä. Kaikki tää on vaan seuraamusta siitä, että mä en pidä itsestäni. Mä en arvosta itseäni. Haluan vain kelvata ja annan kohdella itseäni miten vain. Tää ei vaan enää voi jatkua näin. Mä menen ensi viikolla puhumaan terveydenhoitajalle…vai kuraattorille? Johonkin menen kuitenkin itkemään…en enää selviä yksin. Eikä mun läheisetkään oikein osaa auttaa.

Mun siivet kyllä korjaantuu nopeasti…ne tuhonnut matka oli niin lyhyt, että sen unohtamiseen ei tarvita pitkää aikaa. Ongelma on päässä…siinä päässä, joka ei löydä kuin vikoja omasta itsestään. Joka ei arvosta itseään…ei vuosiin ole arvostanut. Se pää toistaa vaan samaa rataa ja yrittää kelvata muille ihmisille, kun ei itselleen kelpaa. Lentää kerta toisensa jälkeen pahaan ukkosmyrskyyn eikä todellakaan selviä vaurioitta. Minä, siis minä, haluan alkaa elää taas täysiä. Nähdä elämän kirkkaana ja täynnä mahdollisuuksia…enkä antaa niiden mahdollisuuksien lipua käsistäni. Mun pää on täynnä tyhmiä ajatuksia kaikesta mihin minä en pysty…kaikesta mihin en kelpaa…mihin musta ei ole. Mä on jotenkin tosi yksinkertainen ja tylsä, tällä hetkellä. En pysty olemaan täysillä mukana keskusteluissa tai ylipäätään elämässä. Tästä on tullut jo ihan liian suuri ongelma ja nyt mä myönnän itselleni, etten enää selviä ilman apua.

-Candy

Oi missä olet polkuni mun?

Hohhoijjaa. Mä olen aivan liian herkkä. Mä ajattelen ihan liikaa. Mua sattuu päähän. Aamulla heräsin pahaan oloon, mua oksetti, vaikken ollut syönyt n.18 tuntiin yhtään mitään. Oli sellanen tunne, että kurkussa on limanen möykky, vaikkei siellä mitään ollut. Mun ahistus vaan muuttu fyysiseks tunteeks, päähänki sattui ja sattuu kyllä edelleen eikä se möykkykään mihinkään ole kadonnut. Mua suoraan sanottuna pelottaa, että tuun hulluks. Että mulla ei pysy paletti kasassa. Oon niin eksyksissä. Toisaalta kai oon harvinaisen hyvä kartta kädessä oikealla reitillä. Perhe, opiskelupaikka, oma asunto (se on kyllä väliaikainen ja syyskuun alussa ahistaa mahdollinen asunnottomuus)...no kohta olen työtön ihan omasta valinnasta (en pystyis tekemään nykyistä työtä mitenkään opiskelujen ohessa). Mutta kyllä mä töitä saan, ihan varmasti. Pakko uskoa niin (vaikka vähän alitajunnassa pelko kolkutteleekin). Niin siis en ole vielä edes hakenut mitään.

Sitten mua ahistaa ihan super paljon yksi juttu. Mä olen jo kauan haaveillut tietyn tyylisistä (monia vaihtoehtoja) työtehtävistä kulttuurin- ja taiteen alalla, toimimisesta mediassa ehkäpä. Sillä tavalla kaukaisesti pohdiskellut. Mutta se mies, joka petti mut täysin, tappoi luottamuksen, antoi mulle suorat vastaukset. Tutkintonimikkeet, työtehtävät ja ammattinimikkeet. Se toimii ko. alalla ja tuntee ainakin jossain määrin ihan järjettömät määrät (tuhat ellei kakskin) alalla toimivia ihmisiä. Niin nyt musta jotenkin tuntuu, että mä jään roikkumaan siihen ihmiseen (muistoihin), jos lähden kehittämään itseäni kohti just sitä mitä haluan. (No en todellakaan tiedä edes tarkasti mitä mä haluan, mutta jotain tolta alalta). Nytkin yritän kuunnella musiikkia, jota se inhoaa. Unohtaa, mutta silti stalkkaan sitä yhdellä sivustolla. Tääkin saa mun pään räjähtämään. Se saa ihan hirveen myrskyn aikaseks mun pään sisällä. Voi luoja!!!!! En kohta kestä itseäni.

Asiaan. En siis tiedä mitä haluan. Sillä tavalla tiedän, että opintoluotsin sivuilla valitsen kulttuurialan (onkohan se ihan vatun väärä valinta!?!?), mutta siellä onkin ehkä muutama vaihtoehto liikaa mulle. Toisaalta voisin tästä ihan suoraankin sanoa, mitä mä haluan tehdä. Mutta me päädyttiin siihen tulokseen sen vitun urpon kanssa. Se näki mut niissä tehtävissä ja oon mäkin jostain sellasesta unelmoinut, oikeastaan en edes tiennyt, että sellaista on olemassa.

ARGH. Onneks meen ekaks opiskelemaan yleispätevän yo-pohjaisen tutkinnon, joka ei löydy kulttuurialan valikosta. Onpahan kaksivuotta aikaa kasvaa ja löytää itsensä. Kehittyä sisältä ja ulkoa. Saada itsevarmuutta. Mua pelottaa esim. se että mun kielitaito on tosi ruosteessa, vaikkei se koskaan edes ole ollut rautaa (hahah, ai että!!!:D).

Taas huomaan, että kun alan kirjoittaa kauheen ahistuksen aiheuttaman myrskyn keskellä niin loppujen lopuksi löydän itseni tyynestä. Terapioin itse itseäni tän blogin kautta. Kirjoittaminen, kirjoittaminen, kirjoittaminen.<3<3<3



Ihana Olavi. Ja miten tää sitten liittyy mihinkään? Siten, että tosta videosta tulee ihana fiilis. Se on kaunis, miellyttää tällaista luovaa audiovisuaalista ihmistä. + Olisi aika kiva, ehkäpä juuri olla mukana tekemässä jotain noin nättiä.

life

Mun lähipiirissä on tapahtunu tosi ikäviä asioita. Ihmisiä on kuollu ja yksi taistelee hengestään. Lisäksi on löytyny vakavia sairauksia, jotka rajottaa koko loppu elämää ellei lopeta sitä ihan kesken. Elämä on lyöny täysiä päin kasvoja tän kevään aikana vähän liian useasti. Mä en ole itse menettänyt ketään todella läheistä, mutta mun rakkain ystävä on. Enkä oikein tiedä miten tukisin parhaiten. Joudun kyllä varmaan kohta itsekin käymään läpi menettämisen tuskan, mutta jo nyt hoen itselleni, että ko. ihminen tulee aina elämään mun sydämessä ja ajatuksissa. Toisaalta taas suljen mielestäni koko asian ja kiellän kuoleman, vaikka se onkin ihan yhtä luonnollista kuin syntyminenkin. Niiden kahden välissä pitäisi vaan muistaa elää ja nauttia. Elämän ei todellakaan kuulu olla mitään sinnittelemistä kohti sitä samaa päätytolppaa, johon jokaisen elämä lopulta kolahtaa, ennemmin tai myöhemmin.



En halua käsitellä tässä blogissa mitään kovin diippiä, nyt käsittelen, mutta koen sen tarpeelliseksi, jotta saisin ajatukseni kunnolla esille. Mä haluan tehdä mun elämästä parasta mahdollista. Nauttia, rakastaa, höpsöillä, toteuttaa unelmia, elää täysiä, tehdä mitä haluan, NAUTTIA! Se unohtuu liian usein tässä täydellisyyden tavoittelussa. Jos oikeasti olisi niin, että mun onni olis täysin kiinni pääkopan ajatusliikenteestä, lopettaisin tän sekoilun ja menisin terapiaan. Suurimmaksi osaksi kyse on kuitenkin mun ulkokuoresta, jonka perusteella liian moni ihminen on mut koko mun lähes 20 vuotta kestäneen elämäni aikana määritellyt. Ja siitä on sitten kyllä jäänyt henkisiä arpia. En uskalla olla minä. Olen kyllä kehittynyt paljon...mutta vielä on matkaa siihen, että uskallan nauttia elämästä täysin rinnoin ja sanoa maailmalle mitä haluan, mitä tahdon ja ennen kaikkea kuka mä olen. Tavoittelen siis sitä epätäydellistä täydellisyyttä edelleen. Mutta yritän muistaa elää ja nauttia jo matkalla siitä kohti. Koskaan ei tiedä mikä päivä on viimeinen ja siksi elämästä pitää nauttia tässä ja nyt.